Mitä järkeä tässä ravaamisessa on?

Istun junassa. Ikkunan takana vilisee harmaita kuusipuita ja valkeita peltoja. Näen kalliota, joiden uurteisiin vesi on jäätynyt valuma-asentoon. Sitten näkyy isokokoinen omakotitalo, jonka pihalla lapset kokoavat lumiukkoa. Myöhemmin näkyy harmaita teollisuus- ja varastorakennuksia, jotka sulautuvat maisemaan täydellisesti. Ja taas korpi kiipeilee pitkin lumisia kukkuloita.

Pari viikkoa sitten lähdin tästä maasta, Suomesta, vain tullakseni takaisin. Katselen maisemaa liikkuvan junan ikkunasta unisin silmin ja mietin, mitä järkeä tässä oikeastaan on: aina vain lähteä ja tulla sitten takaisin? Vehreiden palmujen, rönsyilevän kasviston ja hälyisen liikenteen jälkeen näen tasaisen metsämaiseman, jossa on vain kaksi väriä: valkoinen ja harmaa. Kaukaisella tiellä kolme autoa ajaa jonossa, sulassa sovussa. Ei voisi sitten olla rauhallisempi näky! Jos kerta rakastan niin paljon seikkailua, värejä ja epäjärjestystä, mikä ihme saa minut aina palaamaan tähän maahan?

Kun edellisenä iltana saavuin matkalta, olin ensimmäiset tunnit jonkinlaisen kulttuurishokin vallassa ja mieli oli maassa. Ero säähän, katukuvaan ja yleiseen tunnelmaan oli niin valtava, että jopa ahdisti. Nautin yleensä arjestani, mutta juuri saavuttuani jokin hiersi mieltäni. En oikein osannut määritellä, mikä se oli. Sitten tajusin, että jälleen kerran vapaudesta ja seikkailusta joutui päästämään irti ja se tuotti hetkellistä tuskaa. Sydämeni kun jotenkin tuntui jääneen lämpöön ja tropiikkiin. Se hiki, se värikkyys, se kuumuus, se vilske, ne ihmiset. Matkailu oli tarjonnut jälleen kerran lääkettä levottomuuteeni ja haluuni kohdata erilaisuutta sekä ymmärtää elämää paremmin. Mutta nyt se kaikki oli taas ohi.

Matkustelu — Junan ikkunasta näkyvä suomalainen maisema oli yllättävän lumoava tropiikin jälkeen.

Muistan, kun pakotin itseni valvomaan vuorokausirytmin korjaamisen takia ja purin uupuneena rinkkaa. Tuntui, että se ei tyhjene ikinä. Lopulta käynnistin Netflixin ja katsoin sieltä elokuvan, joka oli jäänyt kesken lentokoneessa. Yhtäkkiä tuntuikin ihanalta kääriytyä vilttiin ja ottaa mukava asento kotisohvalla. Sitten ajattelin arkea, opintojen loppuun saattamista ja keväällä siintäviä työmahdollisuuksia ja kaikkea mukavaa mitä omaan tavalliseen elämääni kuuluu: rakkaita ihmisiä ja harrastuksia. Tajusin, että ehkä juuri siksi lähden kaukomatkalle aivan erilaiseen kulttuuriin, jotta minulla on syy palata tuttuun arkeen ja nähdä se uusin silmin.

Pieniä arjen iloja Suomesta

Lomalla matkakohdetta tulee helposti romantisoitua, mutta loma on aina eri asia kuin se, että asuisi kohdemaassa ja eläisi siellä paikallisen tapaan töitä tehden. Loma voi kuitenkin antaa mahdollisuuden peilata Suomen arkea sekä kulttuuria kohdemaan kulttuuriin, joilloin oppii arvostamaan molempia. Kokonaisvaltaisesti ainakin itselläni tämä kaksoisliike lisää onnellisuutta aika paljon.

Joskus näitä arjen hyviä puolia näkee jo reissun alussa tai viimeistään reissun aikana. Havainnot voivat olla hyvin yksinkertaisia ja konkreettisia. Kun reissussa piisaa yllätyksiä aikataulujen ja asioiden toimivuuden suhteen, ei voi kuin huvittuneena miettiä, miten paljon järjestelmällisemmin asiat yleensä Suomessa hoituvat. Kun majoituksen suihkusta tulee vain kylmää vettä, kaipaa kotiin kuumaan suihkuun. Kun puputtaa jo miljoonatta kertaa vaaleaa vehnähöttöä, kroisanttia tai mausteista nuudelikeittoa, tuttu kotiruoka tai ruisleipä saattaisi jo maistua paremmin.

Kun eteen lasketaan ties kuinka mones ravintola-annos, kokkaaminen kotona voi kuulostaa aika houkuttavalta. Jos itseään ei jossain kiperässä tilanteessa pysty ilmaisemaan tarpeeksi hyvin vieraalla kielellä tai kaipaa rakkaan halausta, tulee ikävä läheisiä Suomessa. Ja matkan jälkeen, aivan joka kerta, osaa arvostaa sitä, että kotiin palatessa vettä voi juoda suoraan hanasta. Ja vain parin viikon reppureissun jälkeen mikään myöskään ei voita sitä tunnetta, kun kaappi on täynnä puhtaita vaatteita rinkassa rypistyneiden, hikisten möykkyjen sijaan.

Katsoessani taas junan ikkunasta, tajuan, että vaikka vasta tulin Suomeen edellisenä iltana, olen taas liikkeessä. Junassa. Rakastan nimittäin liikkeessä olemista. Hauskasti juuri matkan jälkeen olen menossa mökille keskelle Suomen luontoa pakkasen ja takkatulen maailmaan. On jännä tajuta, että jo junassa ahmin maisemaa ikkunan läpi silmilläni ja tuijotan sitä kuin turisti, joka ei ole ennen lunta nähnyt. Odotan hetkeä, että voin kävellä jäätyneen järven päällä, lämmin toppatakki ylläni, jäätyneet hiukset poskillani, luoda oman polkuni koskemattomaan lumeen. Muistan, kuinka lentokoneessa näytettiin Finnairin mainos, jossa Suomea brändättiin taianomaisena lumimaana porontaljoineen. Saan kiinni jotain siitä lumosta, jolla maatamme ulkomaalaisille myydään.

Sitten oivallan, että ehkä lähden kauas siksi, että näen lähelle. Nähdäkseni aina uudelleen sen puhtauden, rauhan, elintason ja sujuvuuden, jota arjessa ei aina osaa arvostaa tarpeeksi. Käyn ”vieraissa” tropiikin, erilaisuuden ymmärtämisen ja seikkailun tähden, mutta silti Suomessa on paljon asioita, joita arvostan.

Mikä täällä on hyvin?

Dominikaanisen tasavallan reissulla näin paljon kodittomia nukkumassa kovalla asfaltilla kadulla, ilman pehmusteita tai vaikka vasenta jalkaa. Ihmisiä, jotka kaivoivat jätekasoja kaatopaikalla löytääkseen elintarpeita. Ihmisiä, joiden silmät loistavat alle yhden euron arvoisesta tipistä. Ihmisiä, jotka tekevät kuudesti viikossa 16-tuntista työpäivää elintason eteen, jollaista työpaikan lomakiintiöihin tottunut suomalainen ei välttämättä osaa edes kuvitella. Silti Dominikaanisen tasavallan kaltaisessa köyhässä maassa, kepeys, ilo, flirtti ja tanssi kuuluvat jokapäiväiseen katukuvaan. Se pistää miettimään asioita.

Kun ajattelen lapsia, muistan pienen pojan, joka sai minut koiranpennun katsellaan ostamaan itseltään pullonavaajan. Ajattelen tuota poikaa, joka tekee jo nyt pitkää työpäivää eikä välttämättä ikinä pääse kouluun. Poikaa, joka myy nyt turistikrääsää, ehkä isona edelleen niitä – tai sitten huumeita ja saattaa siksi kuolla jonkun kahnauksen vuoksi, kuka ties. Sellainen tulevaisuus kun niillä seuduilla ei olisi kovin yllättävä. Sitten ajattelen tyypillistä suomalaista lasta omakotitalon pihalla rakentamassa lumiukkoa. Ero on aika iso.

Välillä Suomessa tuntuu siltä, että hyväosaiset ihmiset valittavat milloin mistäkin vain valittamisen vuoksi: ruuhkista, jonoista, kiireestä tai joutilaisuudesta, töistä tai työttömyydestä, parisuhteesta tai sinkkuudesta. Vaikka jokaisella on omat aidot surunsa, murheensa ja haasteensa, niin valituksen keskellä ihminen ei välttämättä hoksaa, kuinka isosta ongelmasta oikeastaan on kyse ja mikä merkitys elämän perusasioilla, kuten ruualla, asunnolla ja kohtuullisella rahamäärällä, on arjen perussujuvuuden ja siten onnellisuuden kannalta. Tämän vuoksi matkailu voi irtioton lisäksi olla ikkuna vaihtoehtotodellisuuteen: siihen, mitä jos asuisikin jossain toisessa maassa tai olisi syntynyt johonkin toiseen kulttuuriin. Samalla tällaisen ymmärryksen hankkimisella on aika surullinen kääntöpuoli, eli se, että tajutakseen oman elintasonsa pitääkö nähdä muiden kärsivän?

Silti mielestäni omaa paikkaa maailmassa kannattaa yrittää tarkastella isossa mittakaavassa, koska se voi lisätä onnellisuutta ja vähentää murehtimista turhista pikkujutuista. Vaikka ruuhkat, räntäsateet ja muut ihmiset ottaisivat päähän ja arki tuntuisi tylsältä, elämä voi huomaamatta olla aika hyvää. Kun katselin Dominikaanisessa tasavallassa ihmisiä, joilla oli haasteita milloin rikkinäisen bussin, teknisten laitteiden tai mielenhallintansa kanssa, vieressä oli kaveri, joka aina kevensi eräällä lausahduksella tunnelmaa. Se oli: ¡Tranquilo! Ota rauhassa.

Reissasin Dominikaanisessa tasavallassa tammi-helmikuussa 2018.

Lue lisää juttuja Bellan matkassa -blogista.