Tarina epäonnesta San Juanissa, karanneesta kamerasta ja luottamuksesta

Tänään mikään ei näytä onnistuvan. Ensin iski flunssa. Sitten tuli sade. Sadetta täytyi paeta kauppakeskukseen. Ja kun vihdoin pääsin varsinaiseen luontokohteeseen, siellä odottikin surullinen näky: kaatuneita palmuja, revenneitä lehtiä, portit kiinni ja hiljaisuutta kuin hautausmaalla. Ei siis aivan sitä, mitä tulin Puerto Ricon San Juanin Jardín Botanicosta hakemaan. Flunssan takia olin joutunut perumaan patikoinnit ja luontoretket, mutta suuressa kasvitieteellisessä puutarhassa olisi kaupungin vastapainoksi voinut kokea edes ripauksen tropiikkia. Se siitä.

Siskoni katsoo minua huokaisten, mitäs nyt? Turhaan tulimme vanhasta kaupungista tänne 15 kilometrin ja noin 15 dollarin arvosta taksilla, joka juuri huristeli tiehensä.

– Hei tytöt, täällä ei saa olla. Puisto on suljettu, huikkaa vartija yhtäkkiä ohiajavasta autosta.

No, siltä vähän näyttääkin. Ei auta kuin palata takaisin kaupunkiin ja todeta, että Puerto Ricon reissulla jäävät luontoelämykset kokematta. Olemmehan maassa viimeistä päivää.

Kadonnut kamera
Hurrikaanin tuhoja kasvitieteellisessä puutarhassa. Annabella Kiviniemi
Kadonnut kamera
Päivä ei mennyt ihan putkeen. Ilona Kiviniemi

Hurrikaanin tuhoja pohtien

Otamme kameraan muistoksi pari kuvaa turhasta reissusta ja hyppäämme uber-taksin kyytiin. Kuljettaja tervehtii iloisesti ja kysyy, mitä ihmettä teimme puistossa. Sehän on kiinni syksyllä iskeneen hurrikaani Marian jäljiltä, hän sanoo ja kertoo, että monet haikailemistamme sisämaan luontokohteista on myös suljettu tuhojen takia.

Ajellessaan autoa mies puhuu paljon siitä, miten paikallisten kasvoilta näkyy vieläkin suru, jonka mekin ehkä olemme huomanneet matkallamme. Erityisen paljon hän puhuu köyhyydestä.

– Täältä muutti pois satojatuhansia ihmisiä. Monet menettivät kotinsa, kaiken. Osa minunkin läheisistäni joutui lähtemään Yhdysvaltoihin paremman elämän toivossa tai siellä asuvien sukulaisten luo. Me, jotka olemme täällä, yritämme auttaa toinen toisiamme, jotta tämä maa elpyisi, hän kertoo.

Kadonnut kamera
Annabella Kiviniemi
Kadonnut kamera
Jardín Botánicon autiota parkkipaikkaa ja puun raatoja. Annabella Kiviniemi

Kun hyppään ulos taksista, heitän kuskille haikeat hyvästit. Olipa surullisen avartava keskustelu! Sitten suuntaamme pieneen, ruuhkaiseen putiikkiin ostamaan vettä. Kauppareissun jälkeen päivän draamankaari kuitenkin pullistuu, sillä tajuan jotain puuttuvan. Kun pengon tavaroita ja ostoskasseja yhä uudelleen, joka kerta vahvistuu vain sama asia: arvokas kamerani on kadonnut.

Epätoivoiset ajelut

Kaikki, jotka ovat hukanneet joskus arvokasta elektroniikkaa, tietävät, miltä se tuntuu. Hetkeksi maailma pysähtyy. Iskee kova paniikki. Mieli kelaa loputtomasti tapahtumakulkua: missä, milloin ja miten se tapahtui? Ja sitten aika alkaa juosta supervauhtia – muistuttaen, että jos itse unohdit tavaran johonkin, se on pakko yrittää löytää ennen kuin joku muu tekee sen.

Päässäni toistuu pari tarinaa. Uberiin kamera ei voinut jäädä, koska katsoin penkille hyvästellessäni kuskin. Kamera siis joko jäi luonnonpuistoon tai sitten joku varasti sen ruuhkaisessa putiikissa. Minullahan oli kädet täynnä ostoskasseja kauppakeskuksen jäljiltä ja reppu selässä. Repun vetoketjukin oli auki.

En kuitenkaan halua uskoa varkauteen vaan etsin lähimmän taksin kadulta ja yritän tehdä kuskin kanssa diilin: ajaa puistoon etsimään kameraa ja sitten takaisin kaupunkiin. Kuski ei puhu englantia ja joudun vääntämään rautalangasta edestakaisen ajelun tarkoitusta. Just drive, huokaan lopulta.

Kadonnut kamera
Maisema San Juanista. Annabella Kiviniemi

Matka ruuhkassa tuntuu toivottoman hitaalta ja kaiken lisäksi alkaa taas sataa kovaa. Ajattelen, että jos kamera olisi puistossa, se menee varmaan rikki. Samalla jännitän koko ajan, löytyykö se. Voi kunpa!

Etsintää ja yhteydenottoja

Puistossa kohtaan tutun vartijan ja teen kierroksen hänen kanssaan. Ahdistava pettymyksen tunne syö toivon rippeet: ei näy. Vartija vakuuttaa kollegansa kera, että minulta ei jäänyt mitään, ja he muistavat kyllä kamerani. Sellainen pieni ja musta.

Kadonnut kamera
Vartijat auttoivat kameran metsästyksessä. Kuvat puistosta otettu ennen, kuin tiesin kameran katoavan. Annabella Kiviniemi

– Oletko varma, että kamera ei jäänyt uberiin? Kannattaisi ehkä vielä yrittää ottaa yhteyttä palveluun ja kuskiin, vartija sanoo.

Olen varma, mutta yritetään. Vartija tarjoutuu puhumaan tarvittaessa espanjaa. Uber-kuskeihin voi saada yhteyden vain palvelun kautta, joten yritämme tavoittaa kuskia sitä kautta sekä toisen uber-kuskin avulla. Kännykästä kuuluu vain tuuttausta eikä viesteihin tule vastauksia. Sitten vartijat kysyvät, oliko kadonnut kamera arvokas. Kun kerron, että kyseessä on kallis parin tonnin ammattilaiskamera, he vilkaisevat toisiaan ja sanovat, että se on varmasti viety.

Kadonnut kamera
Hurrikaanin runtelemaan puistoon ei myyty lippuja. Annabella Kiviniemi

Epäluuloa ja lomakuvia

Pian olen matkalla takaisin kaupunkiin. Mitä enemmän mietin kameran varastamista, sitä todennäköisemmältä varkaus alkaa tuntua. Samoin myös ajatus siitä, että en saa kameraa enää takaisin.

Ennen reissua otin kalliin vakuutuksen, jotta voisin suhtautua tällaiseen tilanteeseen rennosti. Vaikka vakuutusyhtiö korvaisi kameran rikosilmoitusta vastaan, tunnetila on kaikkea muuta kuin rento. Ajattelen satoja kuvia, joita reissun aikana on otettu. Muistoja ja hetkiä. Kyseinen kamera on ollut monilla reissuillani mukana, joten se on kuin ystävä, jonka tunnen läpikotaisin. Loppuivatko sen matkat nyt Puerto Ricoon? Kuvaaminen reissuilla tuottaa iloa ja nautintoa, joten kameran menetys on yllättävän iso asia. Tuntuu myös kurjalta, että kaikki lukemattomat kuvat ovat jollain tuntemattomalla ihmisellä, joka voi vain poistaa ne sen kummempia miettimättä.

Kadonnut kamera
Kuinka monta drinkkiä sinä olet lomillasi kuvannut? Annabella Kiviniemi
Kadonnut kamera
Maisema San Juanin rantaviivalta. Annabella Kiviniemi

Tulen miettineeksi, millainen valta kameralla ja kuvilla on lomailussa sekä kokemissani tunteissa. Tunnen itseni pinnalliseksi siksi, että olen niin tolaltani yhden kadonneen tavaran takia. Tässähän maassa ihmiset menettivät viime syksynä kokonaisia koteja. Kysyn itseltäni, kuinka tärkeitä kamera ja kuvat oikeastaan ovat? Olenko sittenkin materialisti? Elämmekö maailmassa, jossa jokin hetki on olemassa vain silloin, jos siitä on kuvia? Toisaalta kuvaaminen on ollut olennainen osa ihmisten matkailua jo ennen blogeja ja sosiaalista mediaa, joissa matkakuvia on vain räjähdysmäisen paljon. Kuvat ovat ihmisille tärkeitä, kuin siivu identiteettiä. Itselleni toimittajana ja matkabloggaajana kamera on myös työväline.

– Arvaa, tekeekö mieli ottaa yhtään kuvaa, sanoo siskoni.

Siinä kiteytyy kaikki. Yhtäkkiä kännykkäkamerakin ällöttää. En takuulla ota enää yhtäkään kuvaa. Mutta miten materia voi pilata lomafiilikset näin pahasti? Loputtomasti riittää myös muita kysymyksiä: Kuka se oli? Kaupassa jonossa takana olleet ihmiset? Uber-kuskiko? Jos kamera olisikin jäänyt autoon, tuskinpa hän sitä palauttaisi. Uber-puhelukin katkeili niin oudosti. Epäilen jopa vartijoita. Hetken tuntuu, että en voi luottaa kehenkään. Ehkäpä joku tiesi kamerasta ja iski sopivan tilaisuuden tullen? Kameran kuvista näkyy myös, että mukana on kaksi tuliterää läppäriä, ja olemme kertoneet matkasuunnitelmistamme useille. Mitä jos meidät ryöstetään, kun lähdemme liikkeelle rinkkojen kanssa seuraavana päivänä?

Salaliittoteorioiden ohella yritän myös löytää selityksiä: Puerto Ricossa on köyhyyttä hurrikaanin jälkeen, joten jollekin tuo kamera voi olla rahaa esimerkiksi vuokraan tai moniin ruokahetkiin.  Varastamiselle on usein surullinen syy, kuten hätä, köyhyys tai mielenterveysongelmat. Olipa niin tai näin, mikään menetyksistä ei tunnu siltikään pahemmalta kuin se, että luottamus ihmisiin rapautuu. Kun lähden poliisiasemalle, olen joutunut hyväksymään ajatuksen, että joku vei kameran.

Kadonnut kamera
Kalastaja auringonlaskussa San Juanissa. Annabella Kiviniemi

Poliisin puheille

Tuulettimen rotisko puhaltaa ilmaa metelöiden. Tuolille ei voi istua, koska se on rikki. Saatat loukata itsesi, poliisi sanoo ja hakee uuden tuolin. Paikallisen poliisin kanssa asioiminen on aivan oma lukunsa. Ensin odottelen saapuvaksi konstaapelia, joka puhuisi englantia. Sitten istun sotkuisessa toimistossa, jonka seinissä on lohkeamia ja jonka ainut tietokone on putkinäyttöinen.

Täytämme verkkaisesti papereita ja käymme samat asiat läpi monta kertaa. Poliisi soittaa puheluita, joihin joku vastaa tai sitten ei. Välillä paikalle tulee muitakin poliiseja ja he puivat kameran arvokkuutta suurieleisesti. Viis kuitenkin olosuhteista, sillä poliisit ovat todella ystävällisiä, ja hommatkin saadaan lopulta hoidettua. Kun poistun ulos rikosilmoituksen kera, olemme siskoni kanssa yhtä mieltä: kohta hajoaa pää ja  täytyy mennä tuulettumaan jonnekin.

Kadonnut kamera
Poliisiaseman jälkeen oli pakko tuulettua. Päivän tapahtumat sai hetkeksi nollattua. Annabella Kiviniemi

Myöhemmin yöllä nukun levottomasti ja heräilen välillä toivoen, että painajaismainen härdelli kameran katoamisesta olisi ollut vain unta. Kun tajuan, että näin ei ole, tolkutan itseäni päästämään irti. Jos kamera löytyisi, se olisi ihme.

Ennen lauttaan lähtöä

Kun herään aamulla, kamera on ollut kadoksissa melkein 20 tuntia. On aika pakata rinkat ja suunnata lautalla takaisin Dominikaaniseen tasavaltaan. Olen henkisesti päästänyt kamerasta irti, koska en oikein voi muutakaan. Kun irrotan puhelinta laturista, saan viimehetkellä epätoivoisen idean: yrittää ottaa yhteyttä Uber-kuskiin. Vielä kerran.

Soitan palvelun kautta ja tapahtuu jotakin uutta. Tällä kertaa ei kuulu tööttäystä, espanjankielistä ilmoitusta tai hiljaisuutta. Puhelu yhdistyy jollekin ja sieltä kuuluu ¡Hola! Esittelen itseni ja kysyn, onko puhelimessa samainen kuljettaja.

– Olen. Oletko Annabella? Minulla on kamerasi! Olen yrittänyt ottaa sinuun yhteyttä monia kertoja palvelun kautta.

Ei voi olla totta. Saako kaaos näin uskomattoman lopun? Linja särisee uhkaavasti, mutta ei onneksi katkea, kun sovimme tapaamista. Tapaamisen sopiminen on kuitenkin vaikeaa, koska minun lauttani on lähdössä, kuljettaja asuu tunnin ajomatkan päässä kaupungista ja hänellä on muut työt alkamassa. Hän kuitenkin haluaa välttämättä tuoda kameran ja järjestää aikataulunsa uudelleen. Tulen ajatelleeksi, että kaiken lisäksi on uskomaton onnenpotku, että juuri tämä taksikuski puhuu englantia.

kamerapaiva15
Tämäkin kuva San Juanin kadulta olisi jäänyt kadonneeseen kameraan. Annabella Kiviniemi

Miten tässä näin kävi?

Kun menen hakemaan kameraa, tilanne tuntuu absurdilta. Kameran katoaminen sekoitti koko eilisen illan suunnitelmat ja ajatukset. Mieleni muistelee tapahtumia pikakelauksella, enkä keksi muuta syytä kuin että kameran oli täytynyt pudota autossa esimerkiksi jalkatilaan, johon en tullut katsoneeksi lähtiessä uberin kyydistä.

Tajuan, että vaikka sitä luulisi olevansa täysin varma jostakin, ihmisen muisti ja mieli ovat aika heikkoja. Tilanteet tulevat ja menevät, ja etenkin paniikissa muistikuvat voivat sekoittua, jolloin ihminen yrittää rakentaa järkevää muistoa pelkistä säpäleistä. Esimerkiksi aukinainen reppu ja ruuhkainen putiikki tuntuivat sopivan varastamisen kanssa lopulta yksiin.

Kaikista hienoin läksy on se, että ihmisiin hetkellisesti menetetty luottamus palaa kuorrutettuna takaisin. Tuntuu pahalta, että huolimatta hyvistä keskusteluista olin hetken ollut valmis ajattelemaan, että uber-kuski pitäisi kamerani, jos se olisi jäänyt hänen autoonsa. Nyt uber-kuski ajaa vuokseni tunnin ja saattaa siksi myöhästyä muista töistään. Olen loputtoman kiitollinen, että hän näkee sen vaivan. Ja on myös hienoa saada kamera takaisin sitä taustaa vasten, että monet ovat kertoneet minulle tarinoita, miten Väli- ja Etelä-Amerikassa sekä Karibian saarilla varastaminen ja ryöstöt ovat yleisiä. Rehellisyys mielletään usein suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten hyveeksi ja tuntuu uskomattoman hyvältä ajatella, että sitä löytyy muualtakin – etenkin täältä.

kamerapaiva14
Viimeisenä aamuna olin kiitollinen. Koko sähläys opetti paljon. Ilona Kiviniemi

Loppujen lopuksi koko sekaannus oli omaa syytäni. Edellisilläkin reissuilla esimerkiksi joutumiseni sairaalaan ovat usein johtuneet omasta virheestä tai riskinotosta. Niin sanotut kommellukset ja niistä oppiminen ovat kuitenkin matkailun opettavaisinta antia. Jälkikäteen osaan arvostaa niitä hetkiä, jotka tuovat elämään säröä. Opin jälleen, että etenkään reppureissuilta ei kannata odottaa täydellisyyttä: mitä vain voi tapahtua ja silloin täytyy toimia tilanteen mukaan. Jos ottaa kuvia paljon, voi myös joskus kysyä itseltään, tarvitseeko kaikista hyvistä hetkistä aina olla kuva? Jos mitään ei jää jäljelle ilman kuvia, mieli on tyhjä.

Pian näen tutun harmaan auton pysähtyvän kohdalleni, ja mies ojentaa minulle kamerani ikkunasta. Tarjoan hänelle dollareita vaivan palkaksi, mutta hän ei suostu ottamaan edes niitä. Se saa minut sanattomaksi. Hyvästelemme ja toivotamme toisillemme kaikkea hyvää.

Vinkkejä matkailuun arvotavaroiden kanssa

  1. Muista aina ottaa hyvä vakuutus koko matkan ajaksi.
  2. Pidä arvokkaat tavarat poissa näkyvistä levottomilla kaupunkialueilla. Hoida kuvaustilanteet nopeasti, jos paikoissa on pakko kuvata.
  3. Pidä kameraa aina kaulassa tai hihnaa vähintäänkin kieputettuna ranteen ympäri. Tarkista säännöllisesti, että kamera on mukana.
  4. Joissakin matkakohteissa esiintyy hotellivarkauksia. Jos majapaikassa on tallelokero, käytä sitä. Jos ei, arvotavaroita ei kannata jättää lojumaan silmiin pistävästi.
  5. Jos kuljetat mukana arvotavaraa, älä kerro siitä täysin tuntemattomille.
  6. Harkitse pari kertaa, otatko kameran mukaan rantapäivänä tai yöelämään.
  7. Jos huomaat arvotavaran kadonneen, muistele tarkasti päivän kulkua ja mahdollisia selityksiä.
  8. Tee mahdollisimman pian rikosilmoitus, jos siihen on aihetta. Rikosilmoitus on pakollinen korvausta haettaessa. Poliisit tarvitsevat tarkat tiedot päivän kulusta, arvotavaran ulkonäöstä, arvosta ja merkistä.
  9. Asennoidu, että arvotavarat voivat kadota huolehtimisesta huolimatta. Silloin on luonnollista, että lomafiilikset laskevat. Yritä päästää irti ja oppia tapahtuneesta.
  10. Uskalla pyytää apua muilta ihmisiltä. Ihmiset ovat parhaita, ja joku hyvä tyyppi voi pelastaa sinun päiväsi aivan kuten minulle kävi!

Olin Puerto Ricossa helmikuussa 2018.

Kadonnut kamera
Ruoka maistui paremmin kuin hyvin ja karkuteillä ollut kamera pääsi jälleen käyttöön. Ilona Kiviniemi
Kadonnut kamera
Herkkuja viimeisellä aamiaisella Puerto Ricossa. Annabella Kiviniemi
kamerapaiva17
Reissussa syntyy hauskoja ohikiitäviä tapaamisia ihmisten kanssa. Annabella Kiviniemi
Kadonnut kamera
Työmiehiä laivassa ennen paluuta Dominikaaniseen tasavaltaan. Annabella Kiviniemi
Kadonnut kamera
Hei hei Puerto Rico! Annabella Kiviniemi
Kadonnut kamera
Lautan kansitunnelmia kelpasi kuvata iltahämärässä, kun kadonnut kamera oli taas mukana. Annabella Kiviniemi
Kadonnut kamera
Lautalla. Annabella Kiviniemi
Kadonnut kamera
Ihmisen muisti rakentuu jännästi. Tuulettimet tuovat minulle nykyään aina mieleen poliisiasemalla käynnin Puerto Ricossa. Annabella Kiviniemi
Kadonnut kamera
Kunnia tästä vinkistä kuuluu siskolleni: kuljeta arvokameraa  ostosmuovipussissa. Ketään tuskin muovipussi kiinnostaa!

Lue lisää:

Erikoisista käänteistä, joilla Dominikaanisen tasavallan matkani alkoi.

Kauneimmista kaupunkinäkymistä Puerto Ricossa ja Dominikaanisessa tasavallassa.

Ensimmäisestä matkastani yksin Taiwanissa ja sen tuomista aatoksista ja seikkailuista.

Teksti ja kuvat: 
Bellan matkassa © Annabella Kiviniemi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s