Ennen elämäni ensimmäistä sukellusta olo on ihan kamala. Aika kuluu hitaasti ja sydän hakkaa nopeasti. Miksi ihmeessä pitää lähteä kokemaan jotakin sellaista, joka pelottaa niin paljon? Ja vielä ex tempore! Odotellessa kurssin alkamista selviää, että vene on myöhässä. Se on varmaan joku merkki, ajattelen. Universumi yrittää kertoa minulle, että kuolen, jos menen sinne. Happilaite ei toimi tai jotain vastaavaa.

Kesken ajatusten noutaja saapuu, mutta ei hakeakseen vaan kertoakseen, että ryhmässä ei ehkä sittenkään ole tilaa: Mantanani-saarelle saapuneita päiväturisteja on nimittäin tänään tavallista enemmän ja nyt pitää odotella muutaman osallistujan varmistumista ennen kuin voi sanoa varmaksi, pääsevätkö ex tempore -osallistujat mukaan. Aha, taas uusi merkki! Pitäisikö nyt oikeasti vain palata lojumaan majoitukseen?

Ääni päässä sanoo ei. Koska tähän on tultu, tästä ei lähdetä. Päätös on tehty silloin. Odottelun aikana aion mukautua siihen, että tänään mennään kunnolla veden alle. Huomaan vajassa kököttäviä happilaitteita, painovöitä ja muita oudonnäköisiä systeemejä. Oikeastaan niiden näkeminen rauhoittaa yllättäen hieman. Tajuan, että enemmän pelkään itseäni. Sitä, että saan veden alla paniikkikohtauksen ja sählään itseni elottomien kirjoihin.

Sekavien ajatusten aikana tapahtuvat kuitenkin kaikki seuraavat asiat: tulee tieto, että ryhmässä on tilaa, kirjoitan nimikirjoitukseni kiinankieliseen vastuunvapautuslomakkeeseen, vedän ylleni nihkeän märkäpuvun, sidon painovyön lantiolleni ja osallistun koulutukseen.

Opettaja ojentaa minulle maskini. Koska jännitys on kuin aaltoliike, epäluulo varusteita kohtaan palaa takaisin. Katselen maskia ja ajattelen, että tuurillani siinä on jotakin vikaa. Se on varmaan huono ja täyttyy vedestä koko ajan, samalla tavalla kuin majoitukseni snorklausmaski. Sitten opettaja kehottaa kuuntelemaan tarkasti ja käy läpi yksityiskohtaiset ohjeet: miten happilaitetta käytetään, miten maski ja happilaitteen suutin tyhjennetään vedestä veden alla sekä miten pinnan alla keskustellaan käsimerkein.

Toisen opettajan kanssa käymme matalassa rantavedessä treenaamassa. Hermostuksestani huolimatta opin käyttämään laitteita, mutta en ole varma, olenko koulutuksen jälkeen enemmän vai vähemmän paniikissa kuin ennen sitä. Oli jotenkin niin kammottavaa katsoa sukellusopettajaa veden alla silmiin pystymättä sanomaan tälle yhtään mitään.

Pelottavat syvät vedet

Kun vene huristelee pois rannasta, istun kyydissä hermot riekaleina ja pulssi kiihkeänä. Kuivaharjoittelen paineiden poksauttamista korvistani ja tankkaan käsimerkkejä kuin sanoja ala-asteen englannin kokeeseen. Ahdistaa. Pitäisikö peruuttaa koko homma? On älytöntä hakeutua tällaiseen stressitilaan lomalla!

Yritän vakuuttaa itselleni, että ei tämä ole kovin ihmeellistä. Todella monet ihmiset ympäri maailman harrastavat sukellusta ja tämä reissu on vain yhden aamupäivän kestävä turvallinen pikakurssi ja elämysretki! Epämukavuusalueelle on sitä paitsi aina hyvä mennä, olipa se mitä tahansa. Muistutan itseäni kaikesta hullusta, jota olen tehnyt elämässäni. Olen esimerkiksi hypännyt laskuvarjohypyn. Silloin minua ei tosin pelottanut. Kun lentokoneessa otettiin videota, kerroin kuvaajalle, että en malta odottaa itse hyppyä. Silloin oltiin ”vasta” kahdessa kilometrissä matkalla kohti neljää.

Tajuan, että siinähän se vitsi onkin: minun on helpompi mennä maan pinnalta ylös kuin alas, koska olen aina rakastanut korkeita paikkoja, nopeita kulkupelejä ja pahimpia huvipuistolaitteita. Olen kiipeillyt salaa talojen katoilla ja muuten vain puiden oksilla. Erikoista, mutta korkeissa paikoissa olen ollut mukavuusalueella.

Vaikka osaan uida ja esimerkiksi snorklaus on mielestäni mukavaa, syvät vedet ja hapen loppuminen ovat oikeasti pelottaneet minua aina. Niin inspiroiva kun meri onkin, se on samalla arvaamaton ja ahdistava: pahinta on kuvitella itsensä pieneksi ja ajatella, että vettä on valtavasti yllä, alla ja sivuilla, eikä olisi mitään mahdollisuuksia hengittää. Miksi siis mennä kokemaan moinen kauhu?

Kun vene pysähtyy riutoille, puen päälleni 15 kiloa hengitysvarusteita ja jalkoihini räpylät. Ei kai se auta. Loikkaan ryhmän ensimmäisenä veneestä ja lompsahdan veteen. Testailen hermostuneena laitteita uskaltamatta katsoa alas. Harmi, että en laittanut mitään viestiä tästä tempauksesta kotipuoleen.

”Hermostuttaa niin paljon. Miksi ihmeessä te teette tätä?” Kysyn opettajalta.

”Koska se on hauskaa!”

Hauskaa?! Opettaja kertoo, että seuraavaksi mennään kerralla veden alle. Hän rauhoittelee sanomalla, että hän on koko ajan mukana, eli ei ole mitään hätää.

Kun hän kysyy, olenko valmis, sanon yep, vaikka en haluaisi. Vajoamme metrejä alaspäin kuin kivet. Hengitys kohisee laitteen läpi ja kuplii ulos. Aluksi stressaan. Onkohan hengitysletkun suuttimessa jo vettä, onkohan? Naksuttelen ja nieleskelen hermostuneena paineita korvistani vähän väliä ja pidän happiletkusta kädellä kiinni, koska pelkään, että päästän sen suustani vahingossa enkä sitten löydä sitä enää.

Pinnan alla

Sitten tapahtuu jotain arvaamatonta: päätän rauhoittua ja kohdata vedenalaisen maailman. Hellitän käteni hengitysputkesta. Hengitän rauhassa pitkiä vetoja pakottaen itseni tiedostamaan, että happi todellakin kulkee – minä hengitän veden alla! Levitän kädet ja liidän vedessä kuin lintu. Keskityn katsomaan toisenlaista todellisuutta.

Sinisiä koralleja. Oransseja koralleja. Niin eri muotoisia ja näköisiä, että olen häkeltynyt. Jotkut näyttävät sieniltä, jotkut risuilta, jotkut kukilta. Värikkäitä kaloja, merisiilejä, meritähtiä ja sinistä vettä loputtomasti. Lähempänä vesi on kirkasta mutta kauempana utuista kuin taivas sumuisena aamuna.

Keuhkojeni jatkeena on happisäiliö. Kutsun sitä päässäni ystäväksi. Luotan laitteeseen. Olen kyborgi, astronautti meriavaruudessa. Potkin keltaisilla räpylöillä taakseni ja haron käsilläni eteen. Alan tajuta tuttujani, jotka tekevät tätä: Erästä kollegaa, joka pitää haista. Erästä uutta ystävääni, jolle sukellus on ollut pidempään tärkeä harrastus. Tämähän on lumoavaa. Olen loppuajan meditatiivisessa tilassa. Sitten opettaja kääntyy minuun päin ja näyttää peukalolla, että palaamme pintaan. Ok? Ok, vastaan. Täällä ei tarvitse jauhaa turhaa small talkia.

Yhdessä hujauksessa nousemme pintaan. Valo kirkastuu sekunnin murto-osissa ja yhtäkkiä läpäisen pinnan. Olen haljeta riemusta: olin veden alla melkein tunnin, syvimmillään yhdeksässä metrissä! Kysyn opettajalta, kuinka kauan hän on tehnyt tätä.

”Aloitin 19-vuotiaana, nyt olen 30-vuotias ja vieläkin näissä puuhissa.”

Naurattaa. Kerron, että haluan suorittaa seuraavalla reissulla pidemmän kurssin ja viralliset sukellusluvat. Niin siinä aina käy, hän virnistää. Olen tyytyväinen, että uskalsin kohdata pelkoni ja niin innoissani, että odotellessa muita pelleilen loppuajan laitteilla. Painan pääni pinnan alle, hengitän ja annan kuplien kutittaa kasvoja. Katselen alas syvyyteen, joka jatkuu metrejä. Sitten heiluttelen räpylöitäni onnellisena tyhjyyden yllä.

Lue lisää juttuja Bellan matkassa -blogista.

Lue jännittävästä viidakkoretkestä iilimatometsässä Kinabalun kansallispuistossa.

Koe Malesian upeat auringonlaskut kuvina.

Lue ihanasta Mantanani-saaresta, josta lähdin sukellusretkelle.

Teksti ja kuvat: 
Bellan matkassa © Annabella Kiviniemi