Semmoista se on. Pari lötköttelypäivää takana ja johan iskee levottomuus! Taas on mentävä kokemaan jotain jännää. Kun paikallisen taksikuskin kanssa on tehty hyvä diili, matka Malesian Borneon Kinabalun kansallispuistoon voi alkaa.

Auto viilettää Sabahin rannikolta kohti komeaa Kinabalu-vuorta. Sitten se kiemurtelee mutkikkailla vuoristoteillä kuin käärme. Kuski on tällä kertaa taitava ja rauhallinen – aivan toista maata kuin marokkolainen kanssaveljensä, joka ajeli aikoinaan todella sairasta vauhtia kaiteettomilla hiekkateillä kahden kilometrin korkeudessa Atlas-vuoristossa.

Tällä kertaa voi rentoutua täysin ja nauttia valtavista korkeuseroista. Kauniit vihreät kukkulat muuttuvat sinertäviksi loitompana ja terävät huiput halkovat pilviä. Vuorten ja kukkuloiden välissä on kaukaisia laaksoja, joista pilkistää välillä talojen punertavia kattoja. Voi, miten rakastan korkeita paikkoja!

Kun nelisenkymmentä kilometriä on ajettu, sää vuoren luona on kuitenkin jotain aivan muuta kuin aurinkoisella rannikolla. Sataa vettä ja on älytön sumu. Eipä tullut sitten katsottua vuoriston sääennusteita ja jalassa on Lara Croftin tapaan vain pienet sortsit. Voivoi. Viimeksi patikoin Bakon kansallispuistossa pitkissä housuissa melkein 40-asteen helteessä. Eivät mene nämä vaatevalinnat ihan putkeen.

Autosta noustessa fiilis on kuitenkin positiivinen. Viime kerralla hiki virtasi iholla puroina ja vesi meinasi loppua kesken, mutta nyt on juuri sopivan vilpoista eli täydellinen treenisää! Parempi sittenkin näin päin.

Syötiksi pikkusortseissa

On aika kadota viidakon syövereihin. Valitsemme aloitukseksi Kiau view trail –nimisen polun.  Sadepisaroita putoilee iholle ja rehkiminen ylämäessä alkaa hyvin pian. Suuntavaisto ja reitin merkit häviävät välillä, mutta onneksi mukana on märkä kartta – oppaan sijaan. Maa on mutaista ja juurakkoista. Pitää vain hyväksyä, että lenkkarit kastuvat nopeasti läpi vedestä ja vaatteet likaantuvat.

Tulen ajatelleeksi, että reissujen aikana sitä usein reipastuu entisestään, kun tottuu paikalliseen luontoon ja sääolosuhteisiin. Silloin alun huolellisuus muuttuu helposti rennoksi menoksi, mikä ilmenee nyt esimerkiksi niin, että löydän itseni sateisesta sademetsästä sääret paljaina ilman iilimatosukkia. Ne katsos unohtuivat majoitukseen. Aivan Borneon reissun alussa, viidakkoretkellä Kinabatangan-joella tätä ei vain olisi tapahtunut. Nyt kolme viikkoa myöhemmin lopputulos on tyhmänrohkea tai huolimaton; juotikkaat kiipeilevät kengissä koko vaelluksen ajan ja koittavat päästä paljaalle iholle.

Kun elukka on sitten päässyt apajille, ei auta itku tai paniikki. Sitä on nimittäin vaikea irrottaa, mutta vaarallinen se ei ole. Yllätyksekseni huomaan, että en ole yhtään paniikissa. Yritän miettiä, miten saisin sen pois samalla, kun jo toinen kiipeilee toisessa lenkkarissani. Yksi vaihtoehto on vain jatkaa matkaa ja antaa sen olla niin kauan kuin se haluaa, mutta ratkaisu tuntuu liian ällöttävältä. Päätän odotella, että verenimijä vaihtaa sijaintia ihollani parempaan ja sinä hetkenä, kun se nostaa imupäänsä hetkeksi iholtani, huitaisen sen kädelläni tiehensä. Onnistun ilman, että se ehtii tarttua etusormeeni.

Ötökkäkammoisella tämä retki olisi kenties jo ihan pilalla, mutta hikoillessani polulla muistutan itselleni, että tätähän minä taas kaipasin: seikkailua ja pientä vaarantunnetta. Turha valittaa.  Kostea, vaikeamaastoinen ja elämää kuhiseva sademetsä tarjoaa juuri sopivaa extremeä reissulle! Jatkaessa matkaa hyväksyn, että olen paljaine koipineni täydellinen syötti.

Vilkaisen välillä lenkkareitani ja potkin toisella jalalla sitkeät otukset tiehensä tarvittaessa. Samalla kropassa virtaa hyvä hiki ja euforia. Kuuntelen heinäsirkkoja ja lintuja. Nuuhkin raikasta tuoksua ja katselen näkymiä.

Kokemukseni mukaan seikkailu ja rämpiminen kannattavat aina, koska ne useimmiten vievät kauneimpiin paikkoihin ja hetkiin. Syvemmällä reitin varrella palkintona odottaa taikametsä. Näkymät ovat lumoavan mystisiä. Liaanit ja köynnösten siluetit kiertyvät puihin hopeisessa usvassa. Sademetsän värit ovat muuttuneet mustavalkoisiksi ja loputtomat puut katoavat sumuun.

Vinkkejä ja tietoa

• Kinabalun kansallispuistossa on useita erilaisia polkuja (alle kilometristä kuuteen), joita yhdistelemällä voit viettää alueella niin pari tuntia kuin kokonaisen päivän. Voit mennä omin päin tai liittyä joka päivä oppaan seuraan kello 11.

• Varaudu hikoilemaan, koska nousua riittää. Sateisina päivinä on puolestaan todella liukasta. Varaa vettä mukaan kunnolla ja varo kompastumasta juurakoihin.

• Jos sinulla on aikaa, harkitse kiipeämistä 4095 metriä korkealle Kinabalu-vuorelle, jolloin sinun yövyttävä vuorella vähintään yksi yö. Kiipeilyretket ja majoitukset kannattaa varata hyvissä ajoin.

• Jokainen kansallispuistoon tulija maksaa pääsymaksun (hinta 15RM). Lisäksi kiipeilijöiden täytyy maksaa kiipeilyluvat, vakuutukset, opastus ja majoitus. Voit hyödyntää valmiita paketteja tai koittaa järjestellä retkesi itse, jolloin se saattaa tulla vähän halvemmaksi.

Haluatko Kinabalun kansallispuistoon?

Miten pääset? Kinabalun kansallispuisto sijaitsee vajaan 90 kilometrin päässä Kota Kinabalun kaupungista. Pääset sinne helposti bussilla (hinta 30RM), joita lähtee puistoon muutaman tunnin välein Utara Bus Terminal –asemalta. Voit myös mennä minibussilla Ranausta tai Kota Kinabalusta. Jos majoituksesi sijaitsee kaupungista syrjemmällä (kuten allekirjoittaneella), voit myös koittaa tehdä diilin paikallisen taksikuskin kanssa. Taksikuskit pyysivät yhdestä suunnasta 200 ringgitiä (50 km), mutta hinnasta kannattaa vääntää – vaikka hermot riekaleina. Onnistuimme lopulta saamaan meno-paluun 250 ringgitillä.

Olin Kinabalun kansallispuistossa lokakuussa 2017. 

Lue myös seikkailustani Borneon sademetsässä Kinabatangan-joella!

Vai oletko enemmän paratiisi-ihmisiä? Lue kuvaukseni Malesian Mantanani-saaresta.

Teksti ja kuvat: 
Bellan matkassa © Annabella Kiviniemi